Radio Dei on minulle tärkein kristillinen media erityisesti Raamatun opetusohjelmiensa (Raamattu kannesta kanteen, Taivaan ja maan väliltä, Raamattuopiston messu, Raamattubuffet) vuoksi sekä musiikkikanavana. Ihmettelen kristillisten tv-kanavien suurta määrää ja ohjelmatarjontaa Suomen rajallisella markkina-alueella. Tv-kuvan koen puhe- ja musiikkiohjelmissa usein turhana. Ylen tv-uutiset klo 20.30 vastaanotan usein tehden samalla muuta seuraamatta juuri lainkaan kuvaa. Sekin vaikuttaa, ettei Suomen radiokanvailta tule iltaisin laajoja uutislähetyksiä. Samoin tv:n A-studion, Ykkösaamun ja Aamu-tv:n välittämät faktat saa kätevästi haltuun seuraamatta kuvaa.
Kristillisen tv:n arvostus korostunee suuressa ikäluokassa, joka todisti Suomen tv-lähetysten alkutaivalta. Silloin tyypillisesti seurattiin koko illan tv-tarjonta, toki paljon nykyistä suppeampi. Ehkä nostalginen tunne liittyy näihin muistoihin.
Minä koen tv-kuvan usein haittaavan keskittymistä puhuttuun sisältöön. Radio, kirja ja kuunnelma jättävät luovuudelle ja mielikuvitukselle tilaa. Tv:ssä pahimmillaan puhuttu sanoma ja sanaton viestintä ilmeineen ovat ristiriidassa keskenään. Minulle autismin kirjoon kuuluvana asperger-tourette -ihmisenä ilmiö on omakohtaisesti tuttu kasvojen tic-liikkeineen ja kasvojen nykimisineen ja levottomuuksineen. Ilmeet usein eivät liity puhumaani sanomaan. Koen usein, että puhumani sanoma ja ilmeeni elävät erillistä omaa elämäänsä. Viestinnän laskelmoiduilla ilmeillä tosielämässä ja tv:ssä koen helposti ahdistavana. Minun neurologisilla ominaisuuksillani sellaiseen viestintään on tosielämässä haasteellista lähteä mukaan.
Minä koen rentouttavina tyyppeinä tic-liikkeiset ja kasvojen ilmeiltään nykivät, levottomat ja poikkeavat - kaltaiseni ja minua ehkä ymmärtävät - ihmiset, jos puhuttu sisältö kiinnostaa. Sellaiset ihmiset harvemmin esiintyvät tv:ssä. Minulla on siis monia syitä tykätä radiosta median uudistuessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti