maanantai 12. marraskuuta 2012

Rovaniemi - kirkkoherranvaali - vaalisaarna II - Kalle Elonheimo

Matt 17: 24-27: Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: "Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?" "Maksaa kyllä", hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: "Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?" "Vierailta", vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta."

Sinä iltana he eivät ampuneet. Yli kahden vuosikymmenen ajan heillä oli ollut ohjeet, pysyväismääräys, pysäyttää kielletylle alueelle tulijat tarvittaessa asein, tarvittaessa jopa kohti ampumalla. Mutta tuona iltana, kymmenien ja satojen ja tuhansien tulviessa rajalle he eivät kohottaneet aseitaan. Eivät totelleet esivallan pysyvää käskyä. Tuosta illasta tuli perjantaina kuluneeksi 23 vuotta. DDR:n rajoilla ei voinut tuona iltana olla vielä mitään virallista tietoa matkustusrajoitusten lakkaamisesta, sillä siitä oli juuri ilmoitettu suoran televisiolähetyksen sivulauseessa. Rajoilla vartioivien oli siis itse päätettävä: noudattaako käskyä vai toimiako inhimillisesti.

Vaikka maassa yli kuuden vuosikymmenen ajan oli kristillisen sanoman julistaminen ollut hyvin rajoitettua, sanoma vaikutti. Jo loppukesästä lähtien sortovaltaa vastustavat olivat kokoontuneet kirkoissa, joissakin kaupungeissa myös lähteneet kaduille kirkoista rauhanomaisiin mielenosoituksiin. Vastaavia tapauksia on minun ikäisten muistin aikana ollut muitakin ja muuallakin: kolmisen vuotta aiemmin Filippiineillä, pari vuotta myöhemmin Moskovassa, ja lähihistoriassa on myös lukuisia tilanteita, joissa kristinusko on antanut voimaa pitkäaikaiselle kamppailulle väärää valtaa vastaan ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Päälläni on itse asiassa muistot kahdesta tuollaisesta, vaikka te ette paljon niitä näe. Albani olen aikoinaan hankkinut Namibiasta silloin, kun Namibia ei vielä ollut itsenäinen, stoolani El Salvadorista, torilta, kumpikin maita, joissa kristinusko on aivan viime aikoina hyvin voimakkaasti vaikuttanut yhteiskunnan muuttumiseen.

Namibian itsenäistymisen johtajista monet olivat lähetyskoulujen kasvatteja. Kirkoissaan he olivat oppineet, että ihmiset ovat tasa-arvoisia ja että heilläkin on oikeus olla osallisia yhteiskunnan päätöksenteosta. El-Salvadorissa puolestaan vapautuksen teologia avasi tavalliselle kansalle näyn, että sen osattomuus yhteiskunnassa ei ole jumalallinen säätämys vaan, että Kristuksen vapauttavan ilosanoman on oltava todellisuutta myös, ja jo tässä maailmassa. Meistä moni on joko juhlallisesti luvannut tai jopa valalla vannonut puolustavansa laillista esivaltaa – siis kutakuinkin kaikki miehet ja monet naisetkin nykyään. Maassamme ei onneksi meidän elinaikanamme ole tullut eteen tilannetta, jossa kristityn olisi pitänyt pohtia: onko esivalta enää laillinen. Ei siis sellaisia tilanteita kuin tuolla DDR:n rajalla tai Filippiineillä tai Moskovassa tai missä niitä onkin ollut - Namibiassa, El Salvadorissa.
Mutta mikä on ylipäänsä esivalta? Senkään suhteen emme elä lainkaan samanlaisessa maailmassa kuin Herramme kaksi vuosituhatta sitten ja Paavali samaan aikaan, tai eilisen päivän sankari, uskonpuhdistaja Martti Luther puoli vuosituhatta sitten. He kaikki elivät yhteiskunnissa ja valtioissa, joissa oli selkeä esivalta ja joissa esivaltaan olisi voinut jopa viitata sanalla: hän. Oli siis ruhtinas, useimmiten sukuperintönä valtansa saanut, ja joissakin tapauksissa - ja niin sekä Herramme että uskonpuhdistajamme tapauksessa - ruhtinaan yläpuolella vielä hyvin harvojen valitsema ja valtaan asettama tai hyväksymä keisari.

Nyt me olemme itse osa esivaltaa ainakin siinä mielessä, että olemme saaneet valita ne, jotka säätävät yhteiskunnassamme järjestyksen. Ja varmasti meidän ajatusmaailmallemme on vierasta se, että joku olisi syntyperänsä ansiosta parempi hoitamaan esivallan tehtäviä kuin joku toinen. Jeesukselle ja vielä Lutherille ja vielä runsas vuosisata sitten laillinen esivalta oli siis jotain muuta kuin nykyään. He ymmärsivät sen eri tavalla. Ja itse asiassa Jeesusta kysymys maallisesta vallasta ja esivallasta ei näytä lainkaan kiinnostaneen. Hänhän ilmaisi usein selvästi, että Hän ei ole Messias siinä mielessä, että palauttaisi Jumalan ensiksi valitseman kansan itsemääräämisoikeuden tai Daavidin kuninkuuden kaltaisen ulkoisen vallan. Hän suorastaan kieltäytyi maallisesta vallasta – niin silloin julkisen uransa alussa, kiusattuna, kuin sitten vielä ristinpuulla. Hän ilmaisi olevansa Messias, Voideltu, toisessa mielessä. Hän toi Jumalan valtakunnan tähän maailmaan. Hän toi Jumalan rakkauden tähän maailmaan. Hänessä Jumala valitsi itselleen uuden kansan kaikkien kansojen keskuudesta.
Jeesuksen suhtautumista vallitseviin oloihin kuvaa hyvin tämän päivän evankeliumi, vaikka siinä tilanne ei itse asiassa ole Hänelle edes kovin kiusallinen. Kysehän oli temppeliverosta, Jerusalemin temppelin ylläpitoon kerätyistä maksuista. Paljon haastavamman tilanteen evankelista Matteus kuvaa viisi lukua myöhemmin. Jeesukselta tultiin kysymään: onko lupa maksaa veroa keisarille. Ja silloinkin Hän myönsi veron maksamisen olevan oikein, vaikka aivan varmasti tiesi, että läheskään kaikki keisarin verona kerättävä ei mennyt ihmisten tarpeisiin ja auttamiseen, vaan paljon aivan silkkaan turhuuteen, luksukseen. Ja tämän päivän evankeliumissa Hän siis päätti temppeliveroa koskevan pohdintansa toteamukseen: mutta miksi suotta suututtaisimme heidät. Miksi suotta suututtaisimme? Siitäpä taitaakin löytyä tämänpäiväisen evankeliumin ydin. Sen avulla voimme hahmotella, miten Jumala tahtoo meidän elävän nyt, pari vuosituhatta lihaksi tulonsa jälkeen.

Siis, voisiko jostakin lauseesta tai parista lukea Jumalan tahdon? Eikö Hän ole ilmaissut sitä selvästi Moosekselle antamansa lain käskyissä? On toki, on toki, mutta niitäkin on osattava lukea oikeassa yhteydessään. Jo Mooseksen lain käskyihinhän sisältyvät ne kaksi, joihin Herramme sanoo sisältyvän lain ja profeettojen: rakkauden kaksoiskäsky rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään. Se on Jumalan tahdon kaikkein kiteytynein sanallinen ilmaisu, Jumalan tahdon keskipiste - siis siinä mielessä, kun meille ihmisille voi Jumalan tahdon ilmaista. Kymmenen käskyä ovat kuin kehä sen ympärillä, jokainen hieman erilaisiin elämäntilanteisiin, tuota peruskäskyä ja tahdonilmausta soveltavia. Ja sitten Mooseksen laista löytyy vielä laajempi kehä erilaisia kulttisäännöksiä, siis jumalanpalveluselämään liittyviä säännöksiä, ja myös Israelin kansan poliittista, yhteiskunnallista lainsäädäntöä. Ja tietenkin tuon ulommankin kehän pitää olla jollain tavalla sopusoinnussa keskuksen kanssa, samoin kuin sen ulomman kehän, jonka muodostaa vaikkapa Suomen tasavallan lainsäädäntö. Senkin pitäisi ja pitää jotenkin ilmaista, tuoda todeksi tässä maailmassa, tässä ja nyt, Jumalan tahtoa: rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään.
Kulloisessakin yhteiskunnallisessa todellisuudessa lakien, säädösten ja määräysten tarkoituksena on siis luoda edellytyksiä Jumalan ja lähimmäisten rakastamiselle. Nykyään me aikuiset ihmiset, kansalaiset, olemme siis osa esivaltaa, jota meidän tulee kunnioittaa ja totella. Ja samalla me kristityt olemme toisenkin valtakunnan kansalaisia, taivaallisen esivallan alamaisia. Tätä maailmaa ja tätä yhteiskuntaa meidän on rakennettava parhaamme mukaan. Tehtävämme ei ole suotta suututtaa esivaltaa eikä yhteiskuntaa asioilla, jotka eivät suoranaisesti ole Jumalan tahdon vastaisia. Samalla meidän on muistettava, että mikään elämänalue ei ole sellainen, että Jumalan tahto ei koskisi sitä.

Missä tahansa eteemme voi tulla lähimmäisen rakastamisen kysymyksiä, vaikkapa sellaisessa asiassa: kuuluako ammattiliittoon vai riittääkö se minulle, että olen työttömyyskassan jäsen. Niitä jos punnitsee, niin toteaa vaikkapa, että ammattiliittoon kuuluva on valmis tarvittaessa puolustamaan heikommalle jäävää ammattisisartaan tai -veljeään ja valmis maksamaan siitä säännöllisesti. Toki hän samalla puolustaa omaa etuaan ja ajaa omaa asemaansa, mutta ainakin rakenteellisesti samalla toimii lähimmäisensä hyväksi - ja siis Jumalan tahdon mukaisesti. Kun taas helposti se, joka kuuluu vain työttömyyskassaan, ajattelee vain omaa turvaansa: jos jotakin kävisi. Ja jos huomaa, että ammattiliiton tai jonkun muun järjestön, johon kuuluu, sen varoja tai valtaa käytetään väärin, niin silloinhan voi toimia. Voi toimia seuraavissa vaaleissa, seuraavassa yhdistyksen kokouksessa tai mikä se sitten onkin. Ja yhteiskunnan jäseninä voimme toimia aina vaaleissa, niin kuin kuntalaisina, kaupunkilaisina saimme toimia pari viikkoa sitten.
On siis Jumalan tahto, että osaltamme rakennamme tätä yhteiskuntaa ja tätä maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Tiedämme myös, että mikään ihmisen aikaansaama ei ole täydellistä. Ei voikaan olla. Turmelihan syntiinlankeemus myös järkemme ja tahtomme. Ja kuitenkin Jumala kutsuu meitä arvioimaan järjellämme, mikä missäkin elämän tilanteessa ja yhteiskunnallisessa todellisuudessa vastaisi parhaiten Hänen tahtoaan, ja kutsuu toimimaan sen puolesta. Eri ihmiset, yhtä lailla Kristukseen uskovatkin, voivat päätyä erilaisiin ratkaisuihin, ja usein ei olekaan olemassa yhtä ratkaisua, joka olisi ainoa oikea. Sen vuoksi kristityn, taivaan valtakunnan kansalaisen, on noudatettava myös oman yhteiskuntansa lakeja ja säädöksiä, milloin suinkin se vain on mahdollista ilman, että hän joutuu rikkomaan Jumalan tahtoa vastaan. Siis silloinkin, kun näkee, että ihmisen sopimissa ratkaisuissa on vikoja ja puutteita. Mutta miksi suotta suututtaisimme? Miksi mekään?

Ja joskus on kuitenkin noustava esivaltaa vastaan, kuten Namibiassa ja El Salvadorissa 1970- ja 80–luvuilla, 1989 Itä-Saksassa, -91 Moskovassa, 1930-luvulla natsi-Saksassa. Silloin on ollut perusteltuja syitä jättää noudattamatta esivallan käskyjä, perusteltuja syitä jopa toimia esivallan käskyjä vastaan. Lähimmäisen rakkaus ja Jumalan sana ovat kutsuneet tottelemattomuuteen ja vastarintaan. Ja siltikin, kun kristitty nousee esivaltaa vastaan voidakseen toteuttaa Jumalan tahtoa, hän on yhä oman yhteiskuntansa jäsen. Jos hänen teostaan määrätään rangaistus, hän voi toki vedota siihen, että hän on toiminut omantuntonsa mukaan, mutta ei se vapauta häntä tuosta maallisesta rangaistuksesta. Siitä esimerkkinä vaikkapa yksi 1900-luvun merkittävimmistä luterilaisista teologeista, Dietrich Bonnhoeffer, jonka natsien vankilassa kirjoittaman uudenvuoden runon laulamme tänään uhrivirtenä. Toisen maailmansodan kytiessä loppukesästä -39 hän luopui ulkomailta saamastaan virasta ja palasi Saksaan voidakseen jatkaa tunnustuskirkon toimintaa. Sotavuosina hän oli yhteydessä upseereihin, jotka suunnittelivat Hitlerin surmaamista, ja kun attentaatti oli epäonnistunut, myös Bonnhoeffer vangittiin. Vuodenvaihteessa 1944-45 hän kirjoitti vankilassa omaisilleen runon, Uskon ja toivon tunnustuksen, jonka siis hieman myöhemmin täällä laulamme. Siinä hän ilmaisee, että Jumalan valta on maallista hirmuvaltaa suurempi ja että hänen ja hänen läheistensä ei sen ansiosta tarvitse pelätä. Muutamaa kuukautta myöhemmin hänet surmattiin sodan viimeisinä viikkoina.

Tai toinen esimerkki, El Salvadorin arkkipiispa Oskar Romero: virkakautensa ensi viikkoina hän ryhtyi saarnaamaan, että evankeliumin pitää näkyä ja tuntua myös epäoikeudenmukaisesti johdetun valtion ja yhteiskunnan vähäisimpien elämässä vapauttavana ilosanomana. Vallanpitäjille tuo vapautuksen teologia oli uhka, ja väkivalta uhkasi Romeroa kolmen vuoden ajan ja saavutti hänet vihdoin maaliskuussa vuonna 1980, jolloin hänet surmattiin kesken messun toimittamisen San Salvadorissa. Muutamaa päivää aiemmin hän oli saarnassaan todennut, että vaikka hänet onnistuttaisiin surmaamaan, hänen elämänsä jatkuisi El Salvadorin kansassa. Bonhoefferille, Romerolle ja monille muille usko Kristukseen on ollut voimana ryhtyä muuttamaan vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuutta.
Kristuksessa tähän maailmaan tuli toinen todellisuus, jota taivaaksikin kutsumme, tätä maailmaa väkevämpi ja voimakkaampi. Hänen ominaan me rakennamme ja muutamme tätä todellisuutta yhä enemmän vastaamaan sitä rakkauden todellisuutta, jonka Hän tänne toi. Hän itse antaa meille siihen voimaa. Hän itse antaa meille turvaa toimia oikein, toimia Jumalan lapsena ja Jumalan työtovereina tässä maailmassa, Jumalan valtakunnan kansalaisina. Ei siis maailmaa suututtaaksemme vaan, jotta Jumalan tahto toteutuisi tänäänkin, täälläkin, tässä kaupungissa, tässä maassa, tässä maailmassa.

Ei kommentteja: